Elä kuitenkin

Ostin tänä keväänä huoneeseeni pimennysverhot, mikä tarkoittaa, että kello neljältä nouseva kesäaurinko ei enää valaise huonettani kuten ennen. Ne toimivat hyvin ja peittävät lähes koko ikkunan jättäen vain pienen osan alaosasta paljaaksi.

Eräänä aamuna, kun olin jälleen piehtaroinut koko yön polttavassa koko kehon hermokivussa ja lihasten tärinässä ja värinässä, pyysin turhautuneena henkeä auttamaan minua jaksamaan. Kun sairauden taakka kasvaa liian suureksi, huomaan usein tukeutuvani johonkin itseäni isompaan yrittäessäni rauhoittaa sieluani. Muutoin täysin pimeässä huoneessa, näin silmäkulmastani auringonvalon tunkeutuvan sisään siitä pienestä verhojen paljastamasta aukosta.

Käänsin pääni tuota valoa kohti ja nämä sanat tulivat minulle: ”Hengitä äläkä vastusta. Hengitä vain äläkä vastusta. Olen edelleen täällä, ikuinen valo iankaikkisessa pimeydessä."

Ja jotenkin sillä hetkellä löysin juuri tarpeeksi tahdonvoimaa noustakseni sängystä. Avasin ikkunani päästäen viileää ilmaa sisään. Se tuntui armolta. Kävelin keittiöön ontuvin askelin valmistamaan itselleni aamiaisen. Edelleen yöstä uupuneena ja epätoivoisena tunteakseni edes hetken hiljaisuutta ja kivuttomuutta kehossani, annoin itselleni vielä yhden päivän.

Mielestäni on hyvin inhimillistä menettää toivo ajoittain varsinkin kun monet asiat, joita pidämme itsestäänselvyytenä, eivät ole enää itsestäänselvyyksiä, mutta tässä vauriossa se on myös hyvin pitkälti oire tilapäisesti vaurioituneista aivoista ja hermostosta. Pitkittynyttä traumaa ja sitä, kuinka se vaikuttaa prefrontaaliseen aivokuoreen on tutkittu paljon. Prefrontaalinen aivokuori pitää asiat perspektiivissä ja on vastuussa rakkauden, helppouden, rauhan ja yhteyden tunteista. Aivoissa on myös osa nimeltä ajanlaskija, joka on vastuussa kuluvan ajan hahmottamisesta ja siitä, että kaikella on alku, keskiosa ja loppu. Myös tämän toiminta hidastuu. Joten monella tapaa toivottomuus on itse asiassa hyvinkin normaali ihmisen tunnetila trauman tapahtuessa. Se toivoton ääni emme siis ole me, vaan se, mitä meille on tapahtunut. 

Voimme selviytyä näennäisesti toivottomassa tilassa paljon pidempään kuin uskomme, enkä ole niin varma, että toivon menettäminen on niin paha asia. En sano, että heitin kaiken pois, mutta sen sijaan minun on täytynyt kehittää niin kutsuttu sokea usko.

Toivo lupaa meille sateenkaaria ja yksisarvisia kaukaisessa, saavuttamattomassa tulevaisuudessa, mutta kun heräämme päivä toisensa jälkeen yhä uudelleen samaan todellisuuteen, se voi olla sydäntäsärkevää ja uuvuttavaa. Se estää meitä antautumasta sille, mikä on, ja siten hyväksymästä asioita sellaisina kuin ne ovat, mikä on lopulta ainoa tie rauhaan.

Sokea usko sen sijaan pitää meidät maadoittuneena todellisuuteen siitä, miten asiat ovat, mutta myös tunnistaa elämän jatkuvasti muuttuvan puolen. Että vaikka ajattelin, etten näe polkua edessä ja se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta, minun on otettava askeleita eteenpäin tietäen, että lopulta tämäkin polku johtaa jonnekin uuteen. En tiedä milloin, mutta tiedän että näin on.

Saan sen kuulostamaan helpolta. Ei se ole. Kapinoin yhä edelleen aika ajoin nykyistä todellisuuttani vastaan. Kukapa ei? Yritän siitä huolimatta etsiä joka päivä pieniä valonpilkahduksia. Valot ikkunassani, linnun laulu, kädelleni laskeutuva pieni perhonen, kanssaihmisten ystävällisyys, varmuus siitä, että aamu tulee yön jälkeen ja jos pidän kiinni tarpeeksi kauan, sokea usko kertoo minulle, että asiat aina lopulta muuttuvat, mikään ei pysy samanlaisena ikuisuutta ja että anekdoottisen kokemuksen mukaan parantuminen on tämän prosessin väistämätön lopputulos.

Joten riippumatta siitä kuinka toivottomaksi tunnen itseni, syvällä sisälläni on hiljainen ääni, joka sanoo:
"Elä kuitekin."

Laitan tähän lopuksi yhden suosikkilainauksistani kirjailija Viktor Franklinilta:

”Tarina nuoresta naisesta, jonka kuoleman näin keskitysleirillä. Se on yksinkertainen tarina. On vain vähän kerrottavaa, ja se saattaa kuulostaa siltä kuin olisin keksinyt sen; mutta minusta se on runollinen. Tämä nuori nainen tiesi, että hän kuolisi lähipäivinä. Mutta kun puhuin hänelle, hän oli iloinen tästä tiedosta huolimatta. 

"Olen kiitollinen, että kohtalo on lyönyt minua niin kovasti", hän kertoi minulle. "Entisessä elämässäni olin hemmoteltu enkä ottanut henkisiä saavutuksia vakavasti." Osoittaen huoneen ikkunasta hän sanoi: "Tämä puu täällä on ainoa ystäväni, joka minulla on yksinäisyydessäni." Tuosta ikkunasta hän näki vain yhden kastanjapuun oksan, ja oksalla oli kaksi kukkaa. 

"Puhun usein tälle puulle", hän sanoi minulle. Olin hämmästynyt enkä tiennyt miten ottaa hänen sanansa vastaan. Oliko hän harhainen? Oliko hänellä satunnaisia hallusinaatioita? Kysyin huolestuneena, vastasiko puu. "Kyllä ." Mitä se sanoi hänelle? Hän vastasi: "Se sanoi minulle: 'Minä olen täällä - minä olen täällä - minä olen elämä, ikuinen elämä."