Se tuttu tarina

Halusin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia tänään.

Tarinani on se tuttu tarina, jossa fyysisten sairastelujen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen, henkisen kuorman ja kasaantuvien traumojen takia stressaantunut, uupunut sekä itsetuntonsa menettänyt ihminen päätyy lääkärien vastaanottojen ja lukuisten fyysisten tutkimusten kautta psykiatrian vastaanotolle, ”koska mitään näkyvää syytä ei oireilulle löydy”. Olen matkani varrella kuullut mm. seuraavanlaisia kommentteja ihmisiltä (jotka eivät ole koskaan sairastaneet tai kohdanneet huomattavia traumoja): ”minä tiesin aina pysyä erossa/kaukana niistä lääkkeistä”. Tuollaiset kommentit eivät ota huomioon niitä olosuhteita, joiden puitteissa ihminen päätyy yleensäkin psykiatrian asiakkaaksi ja sitä henkistä manipulointia, jota lääkärikunnan ja psykiatrien puolelta tapahtuu. Minun ja lukuisten muiden kokemusten mukaan se saa kenet tahansa vakuuttuneeksi siitä, että he tietävät mistä puhuvat. Jälkikäteen on niin äärimmäisen helppoa nähdä tämä kaikki ja puistattaa koko ajatus siitä, miten helposti ihminen päätyykin tähän rumbaan. 

Kun ihminen on hädissään, haluaa apua tilanteeseensa ja on oppinut luottamaan ulkopuolisiin tahoihin, ei hän ymmärrä kyseenalaistaa tai tehdä kovin syväluotaavaa tutkimusta niistä asioista, joita hänelle tarjotaan avuksi. Varsinkin, kun kuulin jatkuvasti lauseita, kuten: ”nämä ovat todella turvallisia ja uusia lääkkeitä, joista on äärimmäisen helppo päästä eroon jos ne eivät toimi ja ne EIVÄT aiheuta vieroitusoireita”, ”jos et tunne vaikutusta, sinun tarvitsee vain nostaa annosta tai kokeilla jotakin sinulle hieman paremmin sopivaa lääkettä” ym. Minua on myös nimitelty ja kutsuttu hulluksi, harhaluuloiseksi ja liian herkäksi ja lyöty luuria korvaan, kun aloin epäillä, että voimakkaat ja lisääntyvät oireeni johtuvat lääkkeistä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun halusin niistä eroon, minut potkaistiin pihalle avoimesta hoitosuhteesta ja jätettiin täysin yksin lääkevähennyksen kanssa. Ei ollut _ketään_ keneltä kysyä. Ei ollut ketään, joka kannustaisi ja rohkaisisi löytämään sisältä sen voiman, jota tähän prosessiin tarvitsee. Ei ollut ketään, jota kiinnostaisi. 

Usein sanotaan, että pahin trauma ei ole se, mitä sinulle on tapahtunut, vaan se välinpitämättömyys, jota sen jälkeen kohtaat. Eli kun sinua ja kokemaasi ei uskota. Näin kävi myös minun tapauksessani. En usko, että alkuperäiset syyt, joiden takia aikoinaan hain apua, ovat enää millään tavalla minulle ongelma (ja ne olisivat ratkenneet luultavasti hyvin pienillä muutoksilla silloiseen elämäntilanteeseeni sekä myötätuntoisella kohtaamisella), mutta nyt minulla on vielä suurempi kuorma käsiteltävänä. Lääkkeiden aiheuttama fyysinen vammautuminen (pyörätuoliin päätyminen, kävelykyvyn menettäminen ja pitkä lista lamaannuttavia neurologisia oireita), henkinen kärsimys (mm. syvä itsetuhoinen masennus, akatisia, emotionaalinen dysregulaatio) sekä se massiivinen trauma, joka on syntynyt lääketieteellisestä hoidosta, vähättelystä, välinpitämättömyydestä ja hulluksi kutsumisesta, kun olen rukoillut apua henkeni edestä. Miten voin enää koskaan luottaa kehenkään muuhun, kun itseeni? 

Jokaisessa kohtaamisessa hoitavan henkilön kanssa olen odottanut, milloin ihminen näkisi minut ihmisenä, eikä hoidon kohteena. Olen odottanut sitä hetkeä, kun silmät kohtaavat ja hän näkee toisen sielun, jolla on sydän karrellaan ja joka tarvitsee vain tulla nähdyksi sellaisena, kun sillä hetkellä on. Miten olen kaivannut kuulevani sanoja ”ei tässä ole mitään hätää, minä olen tässä ja kuuntelen, olen pahoillani kaikesta siitä mitä sinulle on tapahtunut”. Miten pitkälle nuo sanat olisivat riittäneet. Autenttinen kohtaaminen ja kokemukseni validointi olisi voinut tapauksessani olla tuhat kertaa parantavampaa kuin mikään hoito, mitä olen koskaan saanut. Yksikään lääkäri tai hoitava taho ei ole näiden pitkien vuosien aikana kertaakaan validoinut kokemaani, pyytänyt anteeksi tai ollut kiinnostunut kokemastani. Harmillisesti kohdalleni on sattunut vain sellaisia lääkäreitä, jotka ovat kohdelleen minua (aikuista naista) kuin hysteeristä pikku tyttöä, joka ei tiedä, mikä on hänelle parhaaksi. Tiedän, etteivät kaikki lääkärit ole tällaisia ja ymmärrän täysin myös heidän työnsä vaativuuden ja myötätunto-uupumuksen, josta tällainen niin kutsuttu ammatillinen myötätunto usein johtuu. Jos tapaat 10-15 ihmistä päivän aikana, ei sinulla voi mitenkään riittää todellista aitoa ja autenttista myötätuntoa heille kaikille. Ja kaikki tämä taas johtaa syvemmälle kulttuurillisiin asenteisiin ja siihen hyvin tekniseen kasvatukseen, jonka me länsimaalaiset saamme. Sellainen kasvatus ei keskity missään vaiheessa ihmisen hengellisempään luontoon, ei sydämen asioihin, ei energioihin eikä mihinkään näkymättömään. 

Psykiatrian juuret ovat varmasti ihan täysin pyyteettömästi ihmisten auttamisessa ja kärsimyksen poistamisessa, mutta alati kehittyvän ihmiskunnan ja maailman vauhdissa se ei ole vain kehittynyt samaa tahtia. Tästä kertoo se, että sähköä käytetään yhä edelleen hoitomuotona, joka on mielestäni hirvittävä ajatus. Fyysisen lobotomian sijaan ihmisille tehdään nykyään kemiallinen lobotomia lääkkeillä, jonka seuraukset voivat pahimmillaan olla yhtä lamaannuttavat. Onneksi kuitenkin anekdoottisen kokemuksen mukaan tällaisen lääkkeiden aiheuttaman vaurion parantumisennuste on yleensä todella hyvä, mutta se vaan vie aikaa, joskus jopa vuosia. Mikä minua eniten häiritsee tässä psykiatrian toimintatavassa, on se henkinen manipulointi, jota se harrastaa. Kukaan, kuka sanoo pienenkin kriittisen sanan sen laitoksen toiminnasta, ei tiedä mistä puhuu. Heillä on aseenaan diagnoosit, jotka ovat se ainoa totuus, ja diagnoosin jälkeen ihminen on yhtä kuin tyhmä, joka ei tiedä, mitä hän kehossaan tuntee ja mikä hänelle itselleen on parhaaksi. Mikä tahansa muu yritys tai ala olisi jo pitkä aika sitten mennyt konkurssiin kyseisillä menettelyillä. Kaikkien muiden on kehityttävä, otettava kritiikkiä vastaan ja korvattava aiheutuneet vahingot ja hoitovirheet, mutta ei lääketieteen, varsinkaan psykiatrian. Maailmassa on kirjaimellisesti satoja tuhansia, ellei jopa miljoonia ihmisiä, jotka ovat vaurioituneet vuosikymmenten aikana psykiatrisesta hoidosta, mutta jostain syystä nämä äänet on vaiennettu ja unohdettu. Lääkkeiden vaarallisuudesta on puhuttu jo pitkään, mutta jostain syystä potilaita unohdetaan valistaa näistä piilevistä vaaroista. 

Ei ole sattumaa, että uutisista tuutataan pelkkää kuolemaa ja pelkoa. On rahaa tekevien yritysten intressi, että ihmiset ovat mahdollisimman ahdistuneita ja pelokkaita tulevaisuudesta. Mielialalääkkeet tuottivat globaalisti 11 biljoonaa dollaria pelkästään viime vuonna. (Lähde: https://www.thebusinessresearchcompany.com/report/antidepressant-global-market-report ) Niistä on tullut lääkeyhtiöiden suuri rahasampo. 

Lopuksi: mietin usein, miksi ihmeessä koskaan luotin oman terveyteni sellaisten ihmisten käsiin, jotka eivät itse ole parantaneet itseään mistään. Tällä tarkoitan sitä ikivanhaa ajatusta siitä, että perinteisesti esimerkiksi vanhoissa heimoissa parhaita parantajia olivat ne, jotka ovat itse kävelleet läpi synkkyyden laaksojen ja tulleet sieltä takaisin kantaen mukanaan lahjoja, joita voivat nyt vuorostaan jakaa muille synkkyydessä vielä vaeltaville. Parantajiksi tultiin initiaatioiden kautta, ei kirjoista oppimalla. Nämä initiaatiot olivat ihmisen omassa elämässä tapahtuneita radikaaleja ja rankkoja tapahtumia, jotka löivät heidät polvilleen ja pyysivät luopumaan kaikesta siitä, minkä he joskus tiesivät. He murtuivat pieniksi palasiksi, mutta pienin askelin oppivat kasaamaan itsensä jälleen kokonaisiksi ja yhä eheämmiksi. Ja tämä viisaus on sellaista viisautta, jota kukaan ei voi ottaa sinulta pois, sillä se on sisäsyntyistä. Se on majakka muille kärsiville ihmisille. Uskon ja luulen siis, että suurin osa nykyisen lääketieteen ongelmista (varsinkin psykiatriassa) johtuu siitä, että kaikki opiskellaan kirjasta, mutta ei omasta sydämestä tai sielusta käsin. Ei sielun ja hengen vaivoja voi opiskella kirjasta. Miten voi tietää, mitä todellinen kärsimys on ja miten sen kanssa eletään, jos ei ole sitä koskaan itse kokenut.

Kaiken kokeman jälkeen on ollut oman selviytymisen kannalta tärkeää päästää irti ja antaa anteeksi. Hyväksynnän ja sallivan läsnäolon harjoittelut on ollut kohdallani tärkein työkalu selviytyä eteenpäin. Yritin aikani toimia advokaattina ja selittää kaikille tahoille, mitä on tapahtunut, mutta koska se vei niin paljon energiaa ja aiheutti vain mielipahaa, päätin, että on tärkeintä suunnata energiansa luomaan uutta. Ehkä me ihmiskuntana pääsemme pienin askelin lähemmäksi aitoa ja läsnäolevaa yhteisöä, joka pitää huolta toisistaan ja priorisoi rauhan ja levon tehokkuuden edelle.

Kuvat: Unsplash